...mä oon asunu aika mones paikkaa tähän ikään mennes jo. Lapsest asti koulukiusaamista, mä muistan, ku se alko heti ensimmäisen tunnin aikana ku mentii ala-asteelle. Ylä-asteella kiusaaminen oli sit helpompaa, ku oli enemmän väkee ja erilaisii luokkia. Muistan, mul alko jo heti ekal luokal päänsärky ja siin ei oo ollu koskaan taukoo. Yheksäntoist vuotta putkeen. Et koskaa en oo saanu apuu niihi särky juttuihin. Työtapaturman takia sit sain lääkkeitä, mut mun pitää ottaa niitä.
Mä sairastuin armeijassa. Siin meni kaikki heti pielee ku alettii sanoo et pitää mennä opiskelemaan. Mul oli jo yks ammatti ennenku mä sairastuin. Kaikki koko ajan jankutti et pitää mennä opiskelee, se ei ollu ollenkaa hyvä juttu. Sit mä kävin siin heti sairastumisen jälkee yhen ammatin lisää. Et se oli niinku katastrofi, ku emmä pystyny käydä koulussa montaa päivää viikossa tai sit mä tein kellon ympäri, eikä siin kyl ollu mitää järkee. Ja sit ku ei saanu nukuttua siihen viel lisäks. Et periaattees sairastumisen jälkee ois vaa pitäny kaks vuotta nukkua, suoraan sanottua.
Alkoholinkäyttöö oli paljon, mut onneks se oli vaa viikonloppusin. Tosi vähän sellasii hyvii kokemuksii mistää lääkäreist tai hoitohenkilökunnasta. Sit ku kokeillaa jotain lääkettä, nii sit se otetaan pois, ku aina luullaa et sitä aletaan käyttää väärin. Emmä oo koskaa mitää huumeita käyttäny.
Et joka paikassa hoetaan sitä et ”kunhan pärjäät arjessa, nouset ylös, käyt syömässä ja meet nukkuu.” Oma ajatus maailma loppuu, tuli niinku mitta täyteen. Yritin sit sitä et ois vähennetty ja muutettu ja näin. Mul ei oo varmaa koskaan semmost lääkityst ollu mikä ois pitänyt olla. Sit mä vaa kyllästyin. Et masennusta ja tälläst mul oli. Mä vaihdoin maisemaa ja muutin, et aina se hoitosuhde sit katkes. Se on tosi vaikee alottaa ite uudestaan, ku ei saa soitettuu ja laitat viestiä johonki, nii kukaa ei ikinä vastaa.
Mä oon aina hoitanu muitten asioita ja ei oo sit osanu hoitaa niit omia ja vaatii itelleen niit palveluja mitä ois tarvinnu. Ja sit helposti tekee liikaa, et nytki mä oon töissä ollu ja tehny 16h työpäivää, sit se menee ihan överiks. Kipujen kans pitää oppii elää. Emmä anna sen rajottaa. Yhdeksästoist vuodeski osaa työntää kipuu syrjään. Ois kyl kiva tietää milt tuntuu olla ilman kipuja. Et kuinka paljo sit pystyis ku nytki pystyy paljon.
Mulle puhutaan aina siit lääkityksen tärkeydest, mut ei niit ongelmia niillä ratkota. Niitten lääkkeitten tarkotus on latistaa sut siihen keskelle. Ja sit on tasasen tylsää, sit sä pärjäät arjessa. Sitku ihminen tarvis oikeesti puhua, nii niille annetaan yks aika kolmen kuukauden päähä. Ja sit se aika on 9:30 aamul, johon ne ei sit koskaa pääse.
Ku mä oon käynny tääl polussa, niin mä oon oikeestaan sit niinku lopettanu kaikki lääkitykset 2 vuotta sitte. Ei mul siihen mitää lupaa ollu, mut mä vaa lopetin kaiken. Ja se oli oikeestaan pelastus. Mä teen hyväntekeväisyyttä ja tuon tännekki aina kaikki mitä oon keräilly. Ehkä mä oisin joskus tarvinu vähä enemmän apuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti