...mä olin Helluntaiseurakunnan ruokajaossa ja siellä sanottiin, että Polussa on tarjolla siskonmakkarakeittoa klo 13 eteenpäin. Mä tulin sit tänne siskonmakkarakeitolle ja jätin ruoat hakematta ruokajonosta, koska mun mielestä ruokaa ei tartteis jonottaa. Musta se on alentavaa laittaa ihmiset jonottamaan ruokaa. No mä oon siellä aikanaan käynyt ja saanu talouteni parannettua, kun sain sieltä ruoat ja perheeni syötettyä niistä. Se ei enää innosta yhtään. Sit tulin tänne makkarakeitolle ja kuulin et tää ei ookkaa mikään nuorten päihdepysäkki enää, tää onkin tämmönen olohuone. Kivempi täällä istua kuin kotona. Ja täällä on muita ihmisiä, vaikka eivät mitään sydänystäviä oo. Ainakin olo on parempi, täällä saa vaan olla. Ei sun tarvii esittää mitään, ei sun tarvii olla mitään. Ei sun tarvii apuu täältä pyytää, mut jos sä pyydät niin sua autetaan. Nyt mä oon paljon pirteemmässä kunnossa kuin kesällä. Nyt mä pystyn tekemään asioita, kun en mä sillo pystynyt tekee yhtään mitään. Mä vaan istuin ja kuuntelin enkä mä tiennyt mistä se johtuu. Mä en oo kertonu asioitani täällä, et enemmän mä oon ollut täällä ja kuunnellut muita. Täällä on saanu olla hiljaa eikä oo tarvinnu kenellekkään avautuu jos ei haluu, mut on kuitenkin ollu paikka mihin tulla. Kiitos kuitenkin henkilökunnalle et ne on olemassa.
Meidän perheessä ei oo koskaan autettu ketään, saatikka mä olisin saanu vanhemmilta apua. Ei kuulu meidän toimintatapoihin. Mun äiti on sitä mieltä, että musta ei oo kenellekkään heistä mitään hyötyä eikä musta oo mihinkää. Tavallaan mä en oo ikinä kelvannut hänelle ja minun tekemiseni ei koskaan kelpaa hänelle, koska hänellä on se poika jonka on saanut ja hän hoitaa hänen asiansa. Ei hän yksinkertaisesti tarvitse mua enkä mä tarvitse häntä. Mut turvallinen lapsuus ollut ja tietyllä tavalla oon kristillisen kasvatuksen saanut. Mä oon lapsena saanu selkään ja mua on lyöty kaikin mahdollisin tavoin niin mä oon uhmaantunu siitä paljon. Mitä enemmän mua lyödään, sitä enemmän mä sisuunnun. Ja sit kun mä en oo suostunu tottelemaan niin siitä tuli selkään joka kerta. Ja huomasin sen työelämässä, et kun mut haukuttiin pystyyn niin mä sisuunnun siitä eli tavallaan mut on kasvatettu sillä pelolla ja lyömisellä ja kaikella tämmösillä ihmeellisillä jutuilla.
Mä olen tehnyt työnantajan kanssa sopimuksen, että mä lopetan työsuhteeni, sen takia, koska en halua jäädä sinne. Sairastuin töissä enkä mä tiennyt mikä mua vaivaa eikä työterveyslääkäri pystyny sitä tietämään, joten mulle alotettiin masennuslääkitys, joka vei mut niin huonoon kuntoon et siitä ei ollut mitään hyötyä vaikka kuutta eri lääkettä kokeiltiin. No sit selvis et se on uniapnea. Keskivaikee masennus myös diagnosoitu, mut mä en kyllä usko nyt siihen. Jos se uniapnea olis selvinnyt ajoissa, mä olisin varmaan edelleen samassa työssä, mut en mä voinut tietää mikä mua vaivaa. Ja on se sit kiva, kun työsuhde loppui siihen nii ei mun tarvii enää töihin mennä. Nyt mä oon niinku toisen kansan sakkii. Tän yhteiskunnan byrokratia, kilpailu ja markkinatalous vaatii sen, että ihmiset pudotetaan kärryiltä ja ne saa ite löytää minne löytää. Mä olisin tuol junan alla, jos tätä Polkua ei olis. Mä en oo tehnyt mitään väärää. Mä oon ikäni tehny töitä ja nyt mua ei enää tässä yhteiskunnassa tarvita, se on kiva huomata. Pitäs vaan saada vanhat traumat purettua ja löytää uusia juttuja.
Mulla ei oo mitään alkoholiongelmaa tai vastaavaa et ehkä mä oon vaan tämmönen ”kylä hullu” tai muuten vaan ”hullu”. Tai en mä mikää hullu oo laajemassa merkityksessä, ei mun tarvii ainakaa olla mitään semmosta mitä mä en oo. Mä oon alkanu maalailla ja kokeilee uusia juttuja, niinku luovaa puolta. Mä kans pelaan puhelimella, mut sitäkään mä en pystyny kesällä tekemään. Elokuvia mä oo kans kattonu. Kirjastosta saa DVD:itä ilmseks ja puhelimesta pystyy kattoo TV ohjelmia. Jos mä en alkoholia nauti nii mä oon löytänyt kaikki muut keinot päästä arjesta pois.
Nyt mä oon kuntoutumassa takas työelämään ja uravalmennuksessa. Me käydään läpi sitä mihin mä tuun jatkossa menemään, työkokeiluun tai sitten opintoja. Mä haluun ite valita mitä haluan tehä ja mitä mä kykenen tekee, enkä mä välttämättä pysty tekee ees viittä päivää töitä viikossa. Jos kolmee päivää olis viikossa töissä ja siitä sais rahaa niin se ois jo jotakin. Ja omalle alalle mä oon kuntoutumassa. Vaikka oon ollu kotona ja sairaspäivärahalla niin oon pystynyt seuraamaan alaa ja oppimaan sellasia aioita mitä en ois voinu työelämässä oppia. Niin saanu tavallaan sitä kautta sitä vahvuutta ja tietoa millä vois palata takasin.
Minähän itse olen syyllinen tähän tilanteeseen, et ei tästä voi ketään muuta syyttää. Se on hyvä huomata et kun menee hyvin ja niin kauan kun menee hyvin niin kannattaa tajuta et sitten kun terveys menee niin sit se menee ja siinä voi mennä kaikki. Se olisi hemmetin helppoo munkin ratkee ryyppäämää tai käyttää jotain aineita. Mä pyysin lääkäriltä kannabista, mut en mä saanu. Se kuulemma auttais ja piristäis. Saan mä ne hankittuu tuolta kaduilta äkkiä, jos mä haluun. Mut en mä sit vaan haluu. Jostain syystä mua ei vaan kiinnosta. Mä haluun jotain muuta. Mut rahalla on helpompi ostaa kaikennäkösiä asioita, mut ne mitkä on tärkeitä niin niitä ei saa rahalla. Se onkin hyvä juttu. Ja olis kiva tietää et olis hyväksytty, kun ei mua tarvita täällä mihinkään niin miks mä täällä oisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti