Tämä paikka on perustettu kolmen muskettisoturin voimin. Miten tähän on sitten tultu. Haettiin kolme kertaa rahoitusta STEA:lta. Sieltä tulee määrä rahat, jonka voimin pääsimme toteuttamaan Hannu ja Kerttu ry:n toiminnan.
Minun ammatin alku aikoina sitä ajatteli, että kykenee pelastamaan ihmisen. Hukkuneen voi pelastaa, mutta ihmisiä voi auttaa. Auttaminen tarkoittaa myös sitä, että asiakas itse ottaa avun vastaan. Meidän auttaminen perustuu, keskusteluun ja tänne ei jonoteta aikaa. En istu tuolissa hiljaa ja kysele kuulumisia, työ tarvitsee hyvät vuorovaikutus taidot. Asiakas tekee minuutissa päätöksen, voiko tuohon ihmiseen luottaa.
Aina on toivoa, mutta se vaatii systemaattista otetta. Asiakas ottaa ne vaihtoehdot mitä tarjotaan, ja tekee sen valinnan mikä itselle sopii. Tunnen olevani etuoikeutettu, tehdessäni tätä työtä, kulkea ihmisten rinnalla vaikeiden hetkin aikana.
On hienoa helpottaa ihmisten oloa ja kärsimystä, jos esimerkiksi on ollut pitkään asunnoton. Asunnon kautta, ihminen pääsee jo ponnistamaan eteenpäin, kun on oma osoite. Esimerkiksi korvaushoitoon ei pääse, ellei ole omaa osoitetta. Kadulta on vaikea ponnistaa ja siellä tapahtuu asioita mistä meillä ei ole mitään tietoa.
Kun ihminen kokee jotain, varsinkin kun puhutaan mielenterveys tai päihde-ongelmaisista ihmisistä, tai ihmisistä, joilla on muita haasteita, niin se oma kokemus voi pois sulkea jotain sellaista niin kuin muun laista kokemusta. Kaikkien elämät eivät vaan mene niin kuin saduissa. On kuitenkin muistettava, että on helpompi kertoa narratiivista kuin siten miten kauheimmillaan on se sen hetkinen elämän tilanne.
Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä tästä kirjan teosta. He ovat saaneet kertoa oman tarinansa, on annettu mahdollisuus. Yksi asiakas kuvasi tätä ryhmä terapiaksi, sillä hänelle oli herännyt uusia ajatuksia itsestään. Se on paras mahdollinen tapa saada työntekijänäkin tietoa asiakkaasta.
Matalan kynnyksen kohtaamispaikat on nykypäivää ja palvelut on siellä missä asiakkaatkin.
Päivi
vaativan erityistason psykoterapeutti
torstai 24. tammikuuta 2019
Olipa kerran...
...mä oon syntyny Keravalla, asunu muualla pitkin Suomea seittemän vuotta ja muutin ny takasi kotikunnille. Mitäs mää oon tehnyt, just ja just pääsin peruskoulun aikoinaa lävitte. Saanu 13 vuotiaan lapsen. Lastenkotiin jouduin 14-vuotiaana. Oon tullu semmosest alkoholisti perheestä, et vanhemmat oli siis aivan täysin deegui, et ei pitäny juuri yhtään huolta lapsista ku tärkeint oli se alkoholi. Pikkuveli vietiin eka huostaan ja mä jouduin ite menee sosiaalitoimeen, että miks mut niinku jätetään yksin. Vaik paljon olinkin sen lapsen toisen vanhemman luona ja tälläst näin niinku. Et en ollut niin paljon kotona, mut aina ku joutu olee kotona niin koulu kärsi niin paljo, ku en saanu esimerkiks nukuttuu. Mut saatettiin tulla yöllä joskus neljä aikaa herättää, käärii sätkii vaan, ku äiti oli niin kännis ettei ite enää saanu käärittyä ni mä jouduin sen sätkän käärimiskoneeksi.
Paljon oli perheväkivaltaa, et faijapuoli hakkas äitii, aika traumaattinenki lapsuus ollu siinä mieles. Mä veikkaan et siinä on paljon syitä ihan vaik siihen et mä en tykkää juoda alkoholii. Mut kyl mä juon, mut sit niin taas nää muut päihteet on tuntunu pakokeinona niistä kaikista huonoista fiiliksistä. Mitä aikuisiälläki huomaa et on ihan ahistunut, ku vaik huomaa jonku kaupassa huutavan lapselleen ni tulee semmonen et mitä mä teen sit siin. Se ei oo mun asia, mut jotenkin tunnepuolelta tosi voimakkaasti tulee itelle sielt omast lapsuudest. Ku on käyty kimppuu ja ties mitä kaikkee, syyllistetty kaikista ongelmista, pahimpii on melkee ollu ne ku äiti huuta niinku et mun takia pikkuveli otettiin huostaan ja mä olin ihan lapsi sillo enkä osannu käsitellä semmossii asioita ollenkaan.
No ei siinä pääsin onneksi sinne nuorten osastolle. Sain sieltä ku menin amikseen sellasen kautta tukiasunnon, olin alaikäinen silloin. Olin ekoja Suomessa jotka sai alaikäsenä toimeentulotukee. Sit ku olin kaveripiirin ainut jolla oli se kämppä niin kaikkihan tuli sit sinne. Viikonloppusin meno räjähti käsiin, ku eihän kellään muulla sen ikäluokan tyypillä ollut omaa kämppää ne tuli sit niinku sinne. Ei ollut aikuisia kattomassa perään, sai tulla sisään, ei poliisit tullu sinne. Ainut siinä oli sit se ku en mä ite pystyny kontrolloimaan tilannetta. Saatoin sanoo parille luokkakaverille et päästää pari tyyppii sisään mut sit ku meni sinne niin oli kämppä ihan täynnä ja paikat paskana. Niin sekavaa meininkiä et joutu ite soittaa poliisit.
Menetin sit sen asunnon ja sain uuden tukiasunnon, siin asu tukihenkilö ihan naapuris, oli siitä huono tukihenkilö et jos pyysin sitä vaik heittää mut kouluun aamulla ni ei käyny ku hänellä oli liian kiire aikataulu aamuisin. Ja sehän oli mun ongelma, noi aikaset aamut oli vaikeita ku tahoin jäädä nukkuu. No sehä kävi sit niin et nukuin aamut ja jouduin amiksen ekan käymään uudelleen, sitten mä siellä vähän kyrpiinnyin enkä käyny enää ollenkaan. Kävin siellä vaan diilaa pilvee ja syömäs, se oli se amisaika. Siellä meni kyllä ihan… Kyl mä jotain niinku muistan, mut eniten mä muistan hitsanneeni pilvee.
Tää tukihenkilöki joka mul oli niin.. Mul oli kasvit, mä olin just täyttäny 18 ja se oli löytäny mun kasvit. Menny omin avaimin sinne mun asuntoon löytäny ne kasvit ja sit se soitti mulle et hän on soittanu poliisit, ja sit mä olin et etkö sä voinu antaa mulle edes mahdollisuutta et mä tuun ite repii ne pois sielt tai niinku et tarviiko täst tehä rikollisjuttu. Mä oon 18, mä saan siit merkinnät ja kaikkee. ”Ei sille enää voi tehdä mitää”, oli se sen selitys. No mä juoksin keskustasta ihan täysii sinne ja koitin keretä ennen poliiseja repii ne, no en oikein kerenny siinä ne poliisi roudas niitä ruukkuja ku pääsin paikalle. Ei siinä mitää, olin sit pidätettynä yhen yön ja aamulla kuulusteluihin. Ne kyseli et miks oli niin isoi määrii, no selitys varmaan oikeestikki olis ollu se et omaan käyttöön ja kavereille, myynny sit jos ois ollu rahapulaa ja näin ja et ei tarttis ite oikeesti ostaa kadulta, ei sen ikäsenä olis ollu varaa ostaa kadulta joka päivä grammaa tai jotain. No en mä sit kasvattanukkaa vuosiin, sain sen merkinnän ja näin.
Menetin se kämpän sit viel siin. Onneks oli viel sillo luottetiedot kunnossa niin löysi nopeesti uuden asunnon. No sit alko ne kovemmatki aineet maistuu, tuntu et ei saa pilveekää polttaa rauhas.. Olin mä kokeillu jo jotain silloinki, mut sit alko mennä pirii aika paljon. Luukutin semmoses pirikämpäs, diilasin ja käytin ja en mä oikein muistakkaa niist ajoist, aika sairait juttui siellä tapahtu. Yks sellanenki juttu ku se tulee sitä pirii myymään ni ensin se iskee kirveen toho pöydälle ja mutka siihe viereen. Ei se suoraan uhkaile tai mitään ja oltiin ihan nuorii, silleen ihan paniikissa siinä. Et ihan asiallinen tyyppi sinällään, et ehkä halus keventää vaan kantamuksiaan mut samalla näyttää et ihan turha koittaa pöllii tai mitään.
Siin meni pari vuotta sitä elämää.. sit mä tutustuin yhteen tyyppiin ja me oltiin yhessä 3-vuotta aikoinaan. Sillo mä lopetin niinku käyttämisen et hän sai revittyy mut ylös sieltä ja miettii asioita vähän eri kantilta. Se oli semmosta selvinpäin aikaa, olin töissä ja etin opiskelupaikkaa. Sit tuli ero ja alko toi viina maistuu ihan älyttömästi ja sit maistu kaikki muuki taas uudelleen. Sit se meni taas semmoseene tietynlaiseen rappioelämään. Työpaikat ja kaikki ku lähti niin oli helppo löytää ittensä semmosesta elämästä. Sillo mä en käyttänyt suonen sisäsii.
Sit alko olee virkavallan kaa kaikenlaisia ongelmii, olin turhautunut siihen omaan elämiseen ja purin sitä yhteiskuntaan vastaan, jokaista järjestyksenvalvojaa, pokee joka tuli vastaan ni mä en totellu ja tappelin sitä auktoriteettiä vastaan. Sit alko tulee syytteitä kaikenlaisesta, virkavallanvastustamisesta, väkivallasta ja sellasesta. No, sitku olin räkässy yhtä järjestyksenvalvojaa niinku kasvoihin ni mut vietiin testeihin ja sit niinku ilmeni et mulla oli C-hepatiitti.
Siin meni sit niinku semmonen raja, et helvetti mä en oo ikinä edes käyttänyt mitää suonensisäsii ja mulla on helvetti hepatiitti ja sit et miks en mä testais tai kokeilis niinku suonensisäsii ja sillai, no sit se meni siihen et aloin räpsii vähän kaikkee hihaan. Loppujen lopuksi kämppä olis siin kunnos et siel ei ollu muita ku hihaan heittäjii, parhaillaan majoitin jotain kuus tyyppii.
Sit jossain vaihees elämä oli sellasta et mentiin kauppaan, et napattiin reppuun lihatiskilta koko rivi lihaa reppuun ja ostettiin ehkä joku yks kalja. Sit käytiin myymäs ne lihat, saatiin siit sit aika hyvin rahaa, mut eihän sillä mitää fiksuu tehty, sillä maksettiin se meidän huumeiden käyttö.
Sit tuli yks ystävä elämää, jolla oli kans päihdeongelmaa ja sit ku yhdessä sitä päihdeongelmaa käsiteltiin ni se oli aika myrskysää elämää, et sieltä mul on yks pahoinpitelyki. Meni yks riita niin pahaksi että mulla kilahti tosi pahasti, meni niin pahasti, etten oikein edes muista. No siit mä pääsin vihanhallintakursseille ja jouduin käymään psykoterapiaaki jonki aikaa. Siellä sitte vähän niinku selvis, että kaikki toi väkivaltanen käytös sun muu tulee niinku sieltä lapsuudesta, kotioloista. Niinku nähny et on toisen kimppuun käyty, et se on niinku semmonen joku asia minkä sisäistäny vaikken mä haluis. Et mul ois semmonen piirre edes, mä arvostan, rakastan ja oon sitä mieltä et toisii kohtaan ei sais tehdä niinku pahoin ja olen tehny sen ja istunut siitä linnatuomioo, enkä aio todellakaan ikinä enää tehä sitä. Oon koittanu iskostaa sinne takaraivoon, syvälle selkäytimeen.
Mut silt mä elän semmosessa pelossa et mitä jos joku saa mut ärsytettyy siihen pisteeseen et multa niinku pimenee enkä mä tiedä mitä teen. Ja se on sillai pelottavaa olla yhessä kenenkään päihteen käyttäjän kans ko ei tiedä sit mitä koskaan tapahtuu. Mut se oli semmonen isoin asia mitä elämässään katuu, oli se et kun on käyny rakastamansa ihmisen kimppuun ja sitte me tietenkiin erottiin sen jälkeen, mut me palattiin yhteen joku vuos sen jälkeen. Tilanne oli paljon parempi, mut silti aina ku tuli riitaa ni sit päädyttiin myös siihen et oon tehny näin ja näin ja sit hän alko pettää mua. Sit tilanne meni taas niinku siihen pisteeseen et mä menin sen kimppuun. Mut tilanne oli niin raskas et mullahan pimeni. Ei mitään muistikuvaa, näin vaan kuvii sen jälkeen. Et sit ku kuuli niin tuli iso itku, jotenki se joo et oisin lyöny tai jotain mut, että niin et toinen ois voinnu kuolla ni sit se oli vähän semmonen niinku.
Siit mä sit tosiaan pääsin sinne psykoterapiaan, kävin sen ensimmäisen vaiheen. Mutta sitten multa loppu tuomio, niin sithän mun ois niinku pitäny ite maksaa ja ei mulla oo varaa maksaa sellasesta ammattilaisella käymisestä. Mutta sieltä sain paljon apua, et osaan tiedostaa ja välttää semmosta tiettyy mielialaa, niinku mielenlaatua mitä tulee lähden helpommin tilanteesta pois kun huomaan et alkaa käymään kierroksilla ja niin ei niitä nyt sillai mitenkään hirveen tiuhaa tule. Oon yrittäny nyt aikuisiällä oppia, ettei sitä tarviis niinku pelkää, mut ku tietää et sellanen on ni sitä pelkää koko ajan. Sit ku on tommosessa parisuhteessa tai ystävyyssuhdeki riittää pelkää et turvautuu niinku fyysiseen väkivaltaan, ku se henkinenki on jo aikamoista, osaan olla ilkee silläki tasolla. Nää on semmosia isoja raskaita juttuja.
Ois mulla siitä lapsestaki paljon, ei sillee muuta ku oma puoli, mä en oo paljoo nähny häntä. Näin häntä säännöllisee siihen ku hän oli 4 vuotias, en sen jälkeen. Mä oisin saanu uuden mahdollisuuden siinä ku hän oli 12 vuotias, mut en tarttunut siihen. Vedin sillo vaan douppii ja mä en halunnu vetää häntä siihen elämäntilanteeseen. Kuitenkin välitän lapsesta, rakastan. Mut en oo ikinä pystyny olee se isä mikä oisin halunnu olla. Nyt ku oon koittanu saaha omaa elämää parempaan järjestykseen, ni huomaa sillee.. hän täytti tänä vuonna 18 nii on selkeesti vähän pettyny ku en tarttunut sillo ku hän oli 12 -vuotias ni siihen mahdollisuuteen niinku kiinni.
Polun mä nyt löysin yhen työntekijän kautta, ku hän kerto et heillä on tämmönen ry toiminta. Ihan alun perin mä tulin en nyt tähän asunnottomien yöhön vaan sitä edelliseen asunnotomien yöhön ku toin noit meiän osuuskunnan degoraatioita tohon helluntaiseurakunnan niinku viereen näytille. Semmonen avustus ja että se näyttäis hienommalta ettei se oo semmonen perus ruoanjako tai semmonen. Et siitä mä niinku ekan kerran tulin tänne polkuun. Ja olin mä nyttenkin asunnottomien yös, autoin ja tein noita degoraatioita. Ne on semmosii kankaita mitkä roikkuu ilmassa ja hohtaa uv ssa, et se näyttää ku se teksti leijuis vaan ilmassa. Ne on semmonen et vain meiän osuuskunta tekee semmosia, et ollaan keikkaltu ihan ulkomailla, oon mä nyttenki ollu jossai niinku yli 10 maassa ja pisin reissu on ollu Etelä-Afirkkaan keikalle, et siellä on ollu kaks keikkaa. Et sitä mä oon niinku tehny eniten, oon edelleenki osuuskunnassa mut en keikkaille niin paljon. Koitan omaa pientä dego juttua alottaa, ku en oo saanu mielestäni tarpeeksi palkkaa ni koitan tehä ny ite. Tos on tommonen taidepaja ja sieltä oon saanu paljon apuja. Ton taidepajan avulla oon saanu paljon semmosta aktiviteettia, ja oon nyt pääsemässä työkokeiluunki.
Paljon oli perheväkivaltaa, et faijapuoli hakkas äitii, aika traumaattinenki lapsuus ollu siinä mieles. Mä veikkaan et siinä on paljon syitä ihan vaik siihen et mä en tykkää juoda alkoholii. Mut kyl mä juon, mut sit niin taas nää muut päihteet on tuntunu pakokeinona niistä kaikista huonoista fiiliksistä. Mitä aikuisiälläki huomaa et on ihan ahistunut, ku vaik huomaa jonku kaupassa huutavan lapselleen ni tulee semmonen et mitä mä teen sit siin. Se ei oo mun asia, mut jotenkin tunnepuolelta tosi voimakkaasti tulee itelle sielt omast lapsuudest. Ku on käyty kimppuu ja ties mitä kaikkee, syyllistetty kaikista ongelmista, pahimpii on melkee ollu ne ku äiti huuta niinku et mun takia pikkuveli otettiin huostaan ja mä olin ihan lapsi sillo enkä osannu käsitellä semmossii asioita ollenkaan.
No ei siinä pääsin onneksi sinne nuorten osastolle. Sain sieltä ku menin amikseen sellasen kautta tukiasunnon, olin alaikäinen silloin. Olin ekoja Suomessa jotka sai alaikäsenä toimeentulotukee. Sit ku olin kaveripiirin ainut jolla oli se kämppä niin kaikkihan tuli sit sinne. Viikonloppusin meno räjähti käsiin, ku eihän kellään muulla sen ikäluokan tyypillä ollut omaa kämppää ne tuli sit niinku sinne. Ei ollut aikuisia kattomassa perään, sai tulla sisään, ei poliisit tullu sinne. Ainut siinä oli sit se ku en mä ite pystyny kontrolloimaan tilannetta. Saatoin sanoo parille luokkakaverille et päästää pari tyyppii sisään mut sit ku meni sinne niin oli kämppä ihan täynnä ja paikat paskana. Niin sekavaa meininkiä et joutu ite soittaa poliisit.
Menetin sit sen asunnon ja sain uuden tukiasunnon, siin asu tukihenkilö ihan naapuris, oli siitä huono tukihenkilö et jos pyysin sitä vaik heittää mut kouluun aamulla ni ei käyny ku hänellä oli liian kiire aikataulu aamuisin. Ja sehän oli mun ongelma, noi aikaset aamut oli vaikeita ku tahoin jäädä nukkuu. No sehä kävi sit niin et nukuin aamut ja jouduin amiksen ekan käymään uudelleen, sitten mä siellä vähän kyrpiinnyin enkä käyny enää ollenkaan. Kävin siellä vaan diilaa pilvee ja syömäs, se oli se amisaika. Siellä meni kyllä ihan… Kyl mä jotain niinku muistan, mut eniten mä muistan hitsanneeni pilvee.
Tää tukihenkilöki joka mul oli niin.. Mul oli kasvit, mä olin just täyttäny 18 ja se oli löytäny mun kasvit. Menny omin avaimin sinne mun asuntoon löytäny ne kasvit ja sit se soitti mulle et hän on soittanu poliisit, ja sit mä olin et etkö sä voinu antaa mulle edes mahdollisuutta et mä tuun ite repii ne pois sielt tai niinku et tarviiko täst tehä rikollisjuttu. Mä oon 18, mä saan siit merkinnät ja kaikkee. ”Ei sille enää voi tehdä mitää”, oli se sen selitys. No mä juoksin keskustasta ihan täysii sinne ja koitin keretä ennen poliiseja repii ne, no en oikein kerenny siinä ne poliisi roudas niitä ruukkuja ku pääsin paikalle. Ei siinä mitää, olin sit pidätettynä yhen yön ja aamulla kuulusteluihin. Ne kyseli et miks oli niin isoi määrii, no selitys varmaan oikeestikki olis ollu se et omaan käyttöön ja kavereille, myynny sit jos ois ollu rahapulaa ja näin ja et ei tarttis ite oikeesti ostaa kadulta, ei sen ikäsenä olis ollu varaa ostaa kadulta joka päivä grammaa tai jotain. No en mä sit kasvattanukkaa vuosiin, sain sen merkinnän ja näin.
Menetin se kämpän sit viel siin. Onneks oli viel sillo luottetiedot kunnossa niin löysi nopeesti uuden asunnon. No sit alko ne kovemmatki aineet maistuu, tuntu et ei saa pilveekää polttaa rauhas.. Olin mä kokeillu jo jotain silloinki, mut sit alko mennä pirii aika paljon. Luukutin semmoses pirikämpäs, diilasin ja käytin ja en mä oikein muistakkaa niist ajoist, aika sairait juttui siellä tapahtu. Yks sellanenki juttu ku se tulee sitä pirii myymään ni ensin se iskee kirveen toho pöydälle ja mutka siihe viereen. Ei se suoraan uhkaile tai mitään ja oltiin ihan nuorii, silleen ihan paniikissa siinä. Et ihan asiallinen tyyppi sinällään, et ehkä halus keventää vaan kantamuksiaan mut samalla näyttää et ihan turha koittaa pöllii tai mitään.
Siin meni pari vuotta sitä elämää.. sit mä tutustuin yhteen tyyppiin ja me oltiin yhessä 3-vuotta aikoinaan. Sillo mä lopetin niinku käyttämisen et hän sai revittyy mut ylös sieltä ja miettii asioita vähän eri kantilta. Se oli semmosta selvinpäin aikaa, olin töissä ja etin opiskelupaikkaa. Sit tuli ero ja alko toi viina maistuu ihan älyttömästi ja sit maistu kaikki muuki taas uudelleen. Sit se meni taas semmoseene tietynlaiseen rappioelämään. Työpaikat ja kaikki ku lähti niin oli helppo löytää ittensä semmosesta elämästä. Sillo mä en käyttänyt suonen sisäsii.
Sit alko olee virkavallan kaa kaikenlaisia ongelmii, olin turhautunut siihen omaan elämiseen ja purin sitä yhteiskuntaan vastaan, jokaista järjestyksenvalvojaa, pokee joka tuli vastaan ni mä en totellu ja tappelin sitä auktoriteettiä vastaan. Sit alko tulee syytteitä kaikenlaisesta, virkavallanvastustamisesta, väkivallasta ja sellasesta. No, sitku olin räkässy yhtä järjestyksenvalvojaa niinku kasvoihin ni mut vietiin testeihin ja sit niinku ilmeni et mulla oli C-hepatiitti.
Siin meni sit niinku semmonen raja, et helvetti mä en oo ikinä edes käyttänyt mitää suonensisäsii ja mulla on helvetti hepatiitti ja sit et miks en mä testais tai kokeilis niinku suonensisäsii ja sillai, no sit se meni siihen et aloin räpsii vähän kaikkee hihaan. Loppujen lopuksi kämppä olis siin kunnos et siel ei ollu muita ku hihaan heittäjii, parhaillaan majoitin jotain kuus tyyppii.
Sit jossain vaihees elämä oli sellasta et mentiin kauppaan, et napattiin reppuun lihatiskilta koko rivi lihaa reppuun ja ostettiin ehkä joku yks kalja. Sit käytiin myymäs ne lihat, saatiin siit sit aika hyvin rahaa, mut eihän sillä mitää fiksuu tehty, sillä maksettiin se meidän huumeiden käyttö.
Sit tuli yks ystävä elämää, jolla oli kans päihdeongelmaa ja sit ku yhdessä sitä päihdeongelmaa käsiteltiin ni se oli aika myrskysää elämää, et sieltä mul on yks pahoinpitelyki. Meni yks riita niin pahaksi että mulla kilahti tosi pahasti, meni niin pahasti, etten oikein edes muista. No siit mä pääsin vihanhallintakursseille ja jouduin käymään psykoterapiaaki jonki aikaa. Siellä sitte vähän niinku selvis, että kaikki toi väkivaltanen käytös sun muu tulee niinku sieltä lapsuudesta, kotioloista. Niinku nähny et on toisen kimppuun käyty, et se on niinku semmonen joku asia minkä sisäistäny vaikken mä haluis. Et mul ois semmonen piirre edes, mä arvostan, rakastan ja oon sitä mieltä et toisii kohtaan ei sais tehdä niinku pahoin ja olen tehny sen ja istunut siitä linnatuomioo, enkä aio todellakaan ikinä enää tehä sitä. Oon koittanu iskostaa sinne takaraivoon, syvälle selkäytimeen.
Mut silt mä elän semmosessa pelossa et mitä jos joku saa mut ärsytettyy siihen pisteeseen et multa niinku pimenee enkä mä tiedä mitä teen. Ja se on sillai pelottavaa olla yhessä kenenkään päihteen käyttäjän kans ko ei tiedä sit mitä koskaan tapahtuu. Mut se oli semmonen isoin asia mitä elämässään katuu, oli se et kun on käyny rakastamansa ihmisen kimppuun ja sitte me tietenkiin erottiin sen jälkeen, mut me palattiin yhteen joku vuos sen jälkeen. Tilanne oli paljon parempi, mut silti aina ku tuli riitaa ni sit päädyttiin myös siihen et oon tehny näin ja näin ja sit hän alko pettää mua. Sit tilanne meni taas niinku siihen pisteeseen et mä menin sen kimppuun. Mut tilanne oli niin raskas et mullahan pimeni. Ei mitään muistikuvaa, näin vaan kuvii sen jälkeen. Et sit ku kuuli niin tuli iso itku, jotenki se joo et oisin lyöny tai jotain mut, että niin et toinen ois voinnu kuolla ni sit se oli vähän semmonen niinku.
Siit mä sit tosiaan pääsin sinne psykoterapiaan, kävin sen ensimmäisen vaiheen. Mutta sitten multa loppu tuomio, niin sithän mun ois niinku pitäny ite maksaa ja ei mulla oo varaa maksaa sellasesta ammattilaisella käymisestä. Mutta sieltä sain paljon apua, et osaan tiedostaa ja välttää semmosta tiettyy mielialaa, niinku mielenlaatua mitä tulee lähden helpommin tilanteesta pois kun huomaan et alkaa käymään kierroksilla ja niin ei niitä nyt sillai mitenkään hirveen tiuhaa tule. Oon yrittäny nyt aikuisiällä oppia, ettei sitä tarviis niinku pelkää, mut ku tietää et sellanen on ni sitä pelkää koko ajan. Sit ku on tommosessa parisuhteessa tai ystävyyssuhdeki riittää pelkää et turvautuu niinku fyysiseen väkivaltaan, ku se henkinenki on jo aikamoista, osaan olla ilkee silläki tasolla. Nää on semmosia isoja raskaita juttuja.
Ois mulla siitä lapsestaki paljon, ei sillee muuta ku oma puoli, mä en oo paljoo nähny häntä. Näin häntä säännöllisee siihen ku hän oli 4 vuotias, en sen jälkeen. Mä oisin saanu uuden mahdollisuuden siinä ku hän oli 12 vuotias, mut en tarttunut siihen. Vedin sillo vaan douppii ja mä en halunnu vetää häntä siihen elämäntilanteeseen. Kuitenkin välitän lapsesta, rakastan. Mut en oo ikinä pystyny olee se isä mikä oisin halunnu olla. Nyt ku oon koittanu saaha omaa elämää parempaan järjestykseen, ni huomaa sillee.. hän täytti tänä vuonna 18 nii on selkeesti vähän pettyny ku en tarttunut sillo ku hän oli 12 -vuotias ni siihen mahdollisuuteen niinku kiinni.
Polun mä nyt löysin yhen työntekijän kautta, ku hän kerto et heillä on tämmönen ry toiminta. Ihan alun perin mä tulin en nyt tähän asunnottomien yöhön vaan sitä edelliseen asunnotomien yöhön ku toin noit meiän osuuskunnan degoraatioita tohon helluntaiseurakunnan niinku viereen näytille. Semmonen avustus ja että se näyttäis hienommalta ettei se oo semmonen perus ruoanjako tai semmonen. Et siitä mä niinku ekan kerran tulin tänne polkuun. Ja olin mä nyttenkin asunnottomien yös, autoin ja tein noita degoraatioita. Ne on semmosii kankaita mitkä roikkuu ilmassa ja hohtaa uv ssa, et se näyttää ku se teksti leijuis vaan ilmassa. Ne on semmonen et vain meiän osuuskunta tekee semmosia, et ollaan keikkaltu ihan ulkomailla, oon mä nyttenki ollu jossai niinku yli 10 maassa ja pisin reissu on ollu Etelä-Afirkkaan keikalle, et siellä on ollu kaks keikkaa. Et sitä mä oon niinku tehny eniten, oon edelleenki osuuskunnassa mut en keikkaille niin paljon. Koitan omaa pientä dego juttua alottaa, ku en oo saanu mielestäni tarpeeksi palkkaa ni koitan tehä ny ite. Tos on tommonen taidepaja ja sieltä oon saanu paljon apuja. Ton taidepajan avulla oon saanu paljon semmosta aktiviteettia, ja oon nyt pääsemässä työkokeiluunki.
keskiviikko 23. tammikuuta 2019
Olipa kerran...
...mä alotan sillä miten mä tänne päädyin. Mä en ihan muista sitä aikajanaa keväältä mut mä olin yhessä hankeessa mukana. Se oli kaupungin tekemä juttu ja tosi positiivinen. Sielt kautta mä sain tietää tän mestan ja nyt mä oon täällä.
Tääl oli sellanen työttömien tupa, siel mä olin ennen. Siel mä tutustuin porukkaan. Siel oli sellanen yks tyyppi joka on vähä hitaasti lämpenevä, mä kysyin siltä et lähetkö mukaan tänne. Mä sit toin tänne sen. Sit tääl on ihan mukava jutella ihmisten kanssa. Tosi erinlaisii, en oo semmosii ihmis kohtaloihin törmänny niinku täällä. Must on hyvä et on tällänen paikka.
Sit mä vaa päätin et juttelen ihmisten kans. Ei mul oo mitää koulutusta siihe. Mut ehkä toisille se pelkkä jutteluki jo auttaa. Vai?
Mä oon tehny ite keksintöjä aina ja oon sellanen kiertotaloushenkinen. Oon sellases työtoiminnassa, mis me kaikki ollaan saman henkisiä. Siel on hyvä tsemppi ja ilonen meininki. Semmoset mestat mis pääsee toteuttaa itteään nii ne on hyvii mestoi.
Mul on ammatillinen koulutus, intti ja pitkä pätkä työttömänä sen jälkee. No sit tuliki lama. Rakenneltiin frendien kans autoi mist sai sitte massit. Naimisissa ja erosin. Sit tapasin uuden ja erottii.
Oommä kaikenlaist työtä tehny. Ei mul mitää huume taustaa oo. Mä teen vapaaehtoistyötä, käyn hakee tutuilta tavaraa ja vien hyväntekeväisyyteen. Mun kämppä on kyl eräänlainen kierrätyskeskus. Mä oon työtön mut en toimeton.
Mul on huumeisiin kyl ollu aina kielteinen asenne. Yks tuttu on kuollu niihin, sillonku mä olin kakskyt.
Kyl noitten kela juttujen kans joutuu taistelee. Onneks työkkärist on saanu hyvin apuu. Ja täält näilt ohjaajilta.
Tääl oli sellanen työttömien tupa, siel mä olin ennen. Siel mä tutustuin porukkaan. Siel oli sellanen yks tyyppi joka on vähä hitaasti lämpenevä, mä kysyin siltä et lähetkö mukaan tänne. Mä sit toin tänne sen. Sit tääl on ihan mukava jutella ihmisten kanssa. Tosi erinlaisii, en oo semmosii ihmis kohtaloihin törmänny niinku täällä. Must on hyvä et on tällänen paikka.
Sit mä vaa päätin et juttelen ihmisten kans. Ei mul oo mitää koulutusta siihe. Mut ehkä toisille se pelkkä jutteluki jo auttaa. Vai?
Mä oon tehny ite keksintöjä aina ja oon sellanen kiertotaloushenkinen. Oon sellases työtoiminnassa, mis me kaikki ollaan saman henkisiä. Siel on hyvä tsemppi ja ilonen meininki. Semmoset mestat mis pääsee toteuttaa itteään nii ne on hyvii mestoi.
Mul on ammatillinen koulutus, intti ja pitkä pätkä työttömänä sen jälkee. No sit tuliki lama. Rakenneltiin frendien kans autoi mist sai sitte massit. Naimisissa ja erosin. Sit tapasin uuden ja erottii.
Oommä kaikenlaist työtä tehny. Ei mul mitää huume taustaa oo. Mä teen vapaaehtoistyötä, käyn hakee tutuilta tavaraa ja vien hyväntekeväisyyteen. Mun kämppä on kyl eräänlainen kierrätyskeskus. Mä oon työtön mut en toimeton.
Mul on huumeisiin kyl ollu aina kielteinen asenne. Yks tuttu on kuollu niihin, sillonku mä olin kakskyt.
Kyl noitten kela juttujen kans joutuu taistelee. Onneks työkkärist on saanu hyvin apuu. Ja täält näilt ohjaajilta.
Olipa kerran...
...mä oon asunu aika mones paikkaa tähän ikään mennes jo. Lapsest asti koulukiusaamista, mä muistan, ku se alko heti ensimmäisen tunnin aikana ku mentii ala-asteelle. Ylä-asteella kiusaaminen oli sit helpompaa, ku oli enemmän väkee ja erilaisii luokkia. Muistan, mul alko jo heti ekal luokal päänsärky ja siin ei oo ollu koskaan taukoo. Yheksäntoist vuotta putkeen. Et koskaa en oo saanu apuu niihi särky juttuihin. Työtapaturman takia sit sain lääkkeitä, mut mun pitää ottaa niitä.
Mä sairastuin armeijassa. Siin meni kaikki heti pielee ku alettii sanoo et pitää mennä opiskelemaan. Mul oli jo yks ammatti ennenku mä sairastuin. Kaikki koko ajan jankutti et pitää mennä opiskelee, se ei ollu ollenkaa hyvä juttu. Sit mä kävin siin heti sairastumisen jälkee yhen ammatin lisää. Et se oli niinku katastrofi, ku emmä pystyny käydä koulussa montaa päivää viikossa tai sit mä tein kellon ympäri, eikä siin kyl ollu mitää järkee. Ja sit ku ei saanu nukuttua siihen viel lisäks. Et periaattees sairastumisen jälkee ois vaa pitäny kaks vuotta nukkua, suoraan sanottua.
Alkoholinkäyttöö oli paljon, mut onneks se oli vaa viikonloppusin. Tosi vähän sellasii hyvii kokemuksii mistää lääkäreist tai hoitohenkilökunnasta. Sit ku kokeillaa jotain lääkettä, nii sit se otetaan pois, ku aina luullaa et sitä aletaan käyttää väärin. Emmä oo koskaa mitää huumeita käyttäny.
Et joka paikassa hoetaan sitä et ”kunhan pärjäät arjessa, nouset ylös, käyt syömässä ja meet nukkuu.” Oma ajatus maailma loppuu, tuli niinku mitta täyteen. Yritin sit sitä et ois vähennetty ja muutettu ja näin. Mul ei oo varmaa koskaan semmost lääkityst ollu mikä ois pitänyt olla. Sit mä vaa kyllästyin. Et masennusta ja tälläst mul oli. Mä vaihdoin maisemaa ja muutin, et aina se hoitosuhde sit katkes. Se on tosi vaikee alottaa ite uudestaan, ku ei saa soitettuu ja laitat viestiä johonki, nii kukaa ei ikinä vastaa.
Mä oon aina hoitanu muitten asioita ja ei oo sit osanu hoitaa niit omia ja vaatii itelleen niit palveluja mitä ois tarvinnu. Ja sit helposti tekee liikaa, et nytki mä oon töissä ollu ja tehny 16h työpäivää, sit se menee ihan överiks. Kipujen kans pitää oppii elää. Emmä anna sen rajottaa. Yhdeksästoist vuodeski osaa työntää kipuu syrjään. Ois kyl kiva tietää milt tuntuu olla ilman kipuja. Et kuinka paljo sit pystyis ku nytki pystyy paljon.
Mulle puhutaan aina siit lääkityksen tärkeydest, mut ei niit ongelmia niillä ratkota. Niitten lääkkeitten tarkotus on latistaa sut siihen keskelle. Ja sit on tasasen tylsää, sit sä pärjäät arjessa. Sitku ihminen tarvis oikeesti puhua, nii niille annetaan yks aika kolmen kuukauden päähä. Ja sit se aika on 9:30 aamul, johon ne ei sit koskaa pääse.
Ku mä oon käynny tääl polussa, niin mä oon oikeestaan sit niinku lopettanu kaikki lääkitykset 2 vuotta sitte. Ei mul siihen mitää lupaa ollu, mut mä vaa lopetin kaiken. Ja se oli oikeestaan pelastus. Mä teen hyväntekeväisyyttä ja tuon tännekki aina kaikki mitä oon keräilly. Ehkä mä oisin joskus tarvinu vähä enemmän apuu.
Mä sairastuin armeijassa. Siin meni kaikki heti pielee ku alettii sanoo et pitää mennä opiskelemaan. Mul oli jo yks ammatti ennenku mä sairastuin. Kaikki koko ajan jankutti et pitää mennä opiskelee, se ei ollu ollenkaa hyvä juttu. Sit mä kävin siin heti sairastumisen jälkee yhen ammatin lisää. Et se oli niinku katastrofi, ku emmä pystyny käydä koulussa montaa päivää viikossa tai sit mä tein kellon ympäri, eikä siin kyl ollu mitää järkee. Ja sit ku ei saanu nukuttua siihen viel lisäks. Et periaattees sairastumisen jälkee ois vaa pitäny kaks vuotta nukkua, suoraan sanottua.
Alkoholinkäyttöö oli paljon, mut onneks se oli vaa viikonloppusin. Tosi vähän sellasii hyvii kokemuksii mistää lääkäreist tai hoitohenkilökunnasta. Sit ku kokeillaa jotain lääkettä, nii sit se otetaan pois, ku aina luullaa et sitä aletaan käyttää väärin. Emmä oo koskaa mitää huumeita käyttäny.
Et joka paikassa hoetaan sitä et ”kunhan pärjäät arjessa, nouset ylös, käyt syömässä ja meet nukkuu.” Oma ajatus maailma loppuu, tuli niinku mitta täyteen. Yritin sit sitä et ois vähennetty ja muutettu ja näin. Mul ei oo varmaa koskaan semmost lääkityst ollu mikä ois pitänyt olla. Sit mä vaa kyllästyin. Et masennusta ja tälläst mul oli. Mä vaihdoin maisemaa ja muutin, et aina se hoitosuhde sit katkes. Se on tosi vaikee alottaa ite uudestaan, ku ei saa soitettuu ja laitat viestiä johonki, nii kukaa ei ikinä vastaa.
Mä oon aina hoitanu muitten asioita ja ei oo sit osanu hoitaa niit omia ja vaatii itelleen niit palveluja mitä ois tarvinnu. Ja sit helposti tekee liikaa, et nytki mä oon töissä ollu ja tehny 16h työpäivää, sit se menee ihan överiks. Kipujen kans pitää oppii elää. Emmä anna sen rajottaa. Yhdeksästoist vuodeski osaa työntää kipuu syrjään. Ois kyl kiva tietää milt tuntuu olla ilman kipuja. Et kuinka paljo sit pystyis ku nytki pystyy paljon.
Mulle puhutaan aina siit lääkityksen tärkeydest, mut ei niit ongelmia niillä ratkota. Niitten lääkkeitten tarkotus on latistaa sut siihen keskelle. Ja sit on tasasen tylsää, sit sä pärjäät arjessa. Sitku ihminen tarvis oikeesti puhua, nii niille annetaan yks aika kolmen kuukauden päähä. Ja sit se aika on 9:30 aamul, johon ne ei sit koskaa pääse.
Ku mä oon käynny tääl polussa, niin mä oon oikeestaan sit niinku lopettanu kaikki lääkitykset 2 vuotta sitte. Ei mul siihen mitää lupaa ollu, mut mä vaa lopetin kaiken. Ja se oli oikeestaan pelastus. Mä teen hyväntekeväisyyttä ja tuon tännekki aina kaikki mitä oon keräilly. Ehkä mä oisin joskus tarvinu vähä enemmän apuu.
Olipa kerran...
...mä en ole alun perin tästä kaupungista. Olen yhdestä toisesta, jossa oon viettäny mun koko lapsuuteni. Neljätoista vuotiaana äitini oli muuttanu pois, joten olen asunut mun isän ja veljen kanssa. Siitä ei tullu mitään olen kuitenkin naispuolinen henkilö. Mun isäni ei osannut kasvattaa mua. Hänellä oli tosi paljon stressiä jonka takia mulla oli tosi räjähdysaltiskoti. Oli usein tilanteita, jolloin isäni kävi muhun kiinni, jonka vuoksi karkailin usein ja pian sen jälkeen löysin huumeet. Kannabiksen ja alkoholin siinä alle 18 vuotiaana.
Olin tosi paljon poissa kotoa sekä koulusta. Rupesin tekeen asioita omanpään mukaan. Päädyin laitokseen tosi nopeen. Siellä sitten vietin nuoruuteni ja tuli tehtyy kaikenlaisia karkausyrityksiä. Täyttäessäni sitten 18 meiniki oli aika liki auktoriteetin vastustamista. Täysikäseks tullessani sain oman kämpän ja työpaikan. En siel kauaa viihtyny . Et menin aika alussa töihin päihtyneenä ja ilmotin et okei nyt mä oon “huume tyyppi”. Ite en siitä juurikaan muista mitää mut siis olin ihan sekasin sillo. Sen jälkeen oon tehny paljon asioita josta en pidä. Mul oli sillon poikaystävä, jolle olin tosi lojaali, ku uskon siihe et parisuhteessa kuuluu olla no sitte se ihminen osottautu ihan kusipääks. Mul oli hyvii ystävii ja hyvä porukka mis vedettiin kamaa. Se oli ihaninta aikaa ja ne ystävät, nii kolme on kuollu niistä. Kaikki tarjos eri huumeita, yks kannabista yks subuu ja yks pirii. Se on jotenki outoo tykkään henkevyydestä ja sit piri rupes viemää. Ihme et oon hengissä. Mä olin lennokkain, mut mä oon silti hengissä. Mut on raiskattu, mua oli jahdattu kaks päivää. Ne oli vikoi päiviä kun asuin siel. Et se oli niitä loppupäätä kun mä myös tapasin siel kaks ihanaa aikuista mistä toinen piti musta huolen ja toinen muuten vaa otti mut kerran kadulta. Piti kaks viikkoo sen luona ja sitte tarjos mulle pirii ja katto et mä syön kun mä painoin sillo 34 kiloo. Et se oli aika hulluus. Siin ei menny kauaa ku paras ystävä kuoli ja tappo ittensä ku se oli joutunu psykoosiin ja sil men hommat päin vittuu. Siihe loppu mun taivas. Ja se on ollu sen jälkee selviytymistä. Tänä päivän menee paremmi, pääsin muuttaa sieltä kaks vuotta sit pois. Löysin ihanan miehen joka ei ollu itekkää hyväs hapessa. Ruvettii menee sillä eteenpäin et nyt pistetää asiat kuntoon ja ollaa kahes vuodes päästy pitemmälle ku vittu ikinä.
Nyt mä oon korvaushoidossa johon mä pääsin hetki sitte. Mun mies on ite ollu 11v korvaus hoidossa. Mul oli 4v eka koira ja sit oli myös kaks kissaa jotka sitte meni pois kun mul meni psyyke. Mul on ollu aina paljo jyrsiöitä ja kaneja. Ei oo uskaltanu ottaa koiraa. Oon aina halunnu oikeen koiran ja pääsin tavoitteesee et sain oman koiran, joka on koulutettu. Ite ihmettelen et mä oon edellee elossa. Mä oon helvetin vahva ja toivon et kaikki ois vahvoi. Mä oon asunu monessa eri kerrostalossa, mut ne ei onnistunu. En jotenki osaa asuu kerrostalossa. Mul oli hirvee paniikki häiriö ja heikko psyyke ja siihen ei auttanu muuku hyvä ja toimiva arki. Aivot lähtee kasautuu takasin. Se meijän uus kämppä on solu ja siel asuu paljon muita. Pitää oppia tavallisia juttuja ja mun pitää haastaa itteeni ja mennä haastaviin tilanteisii. Pidän piirtämisestä ja haluais tuoda taiteen kautta julki huumemaailman tarinoita.
Huumemaailman huumori kantaa pitkälle. Persoonaltaan oon mielikuvituksellinen. Korvaushoidon aloitus on parempi vaihtoehto, kun suoraan lopetus, sillä se luo päivälleni raamit. Peruskoulunkin sain juuri ja juuri käytyä. Nyt on hetki menny hyvin ja tavoitteena mennä lappiin ens vuonna. Korvaushoito aloitettiin itte asiassa sillee et menin matalan kynnyksen terveyskeskukseen, selvitettiin eka vähä mun historiaa, ja mun piti alkaa antaa seuloja viikottain. Kesällä imotettii eteenpäin lääkärille ja sitte pääsin Töölöö oprilleaan ja sitte otettii osastolle kuntouttavalle puolelle. Tosi outoo et nyt ku alko viikko sitte ku ongelma mikä ollu viimiset 10 v nii katos ja mul ei oo kiire juuri mihkää.Polkuun tulin tuttujen kautta. Eka käynti hieman hämärän peitossa. Vakaa turva ja luotettavia ja normaaleja ihmisiä kun täällä ei painosteta eikä tääl tarvii mitenää selviytyä vaan saa olla ja saa terapiaa ja rankoista asioista pääsee puhuu. Käytösongelmia ilmenee kotona, ja tarviin siihe apua, ja himas mulla on aika neurootinen luonne. Ihanaa kun on rakkaita jotka auttaa saamaan asioista kiinni ja ei hylkää riidan tullessa. Mitä hyvää oon kasvattanu mun tietoutta ja tiedän mihin mä kykenen ja muiden varat ja mä tiiä sen et jossain asioissa mä oon pysäyttämätön. Antanu kyl laajan näkemysen ja kokemuksen jotka on tehny vahvaks, ettei järky pienemmistä jutuista paitsi toki jos itsestä puhuu.
Olin tosi paljon poissa kotoa sekä koulusta. Rupesin tekeen asioita omanpään mukaan. Päädyin laitokseen tosi nopeen. Siellä sitten vietin nuoruuteni ja tuli tehtyy kaikenlaisia karkausyrityksiä. Täyttäessäni sitten 18 meiniki oli aika liki auktoriteetin vastustamista. Täysikäseks tullessani sain oman kämpän ja työpaikan. En siel kauaa viihtyny . Et menin aika alussa töihin päihtyneenä ja ilmotin et okei nyt mä oon “huume tyyppi”. Ite en siitä juurikaan muista mitää mut siis olin ihan sekasin sillo. Sen jälkeen oon tehny paljon asioita josta en pidä. Mul oli sillon poikaystävä, jolle olin tosi lojaali, ku uskon siihe et parisuhteessa kuuluu olla no sitte se ihminen osottautu ihan kusipääks. Mul oli hyvii ystävii ja hyvä porukka mis vedettiin kamaa. Se oli ihaninta aikaa ja ne ystävät, nii kolme on kuollu niistä. Kaikki tarjos eri huumeita, yks kannabista yks subuu ja yks pirii. Se on jotenki outoo tykkään henkevyydestä ja sit piri rupes viemää. Ihme et oon hengissä. Mä olin lennokkain, mut mä oon silti hengissä. Mut on raiskattu, mua oli jahdattu kaks päivää. Ne oli vikoi päiviä kun asuin siel. Et se oli niitä loppupäätä kun mä myös tapasin siel kaks ihanaa aikuista mistä toinen piti musta huolen ja toinen muuten vaa otti mut kerran kadulta. Piti kaks viikkoo sen luona ja sitte tarjos mulle pirii ja katto et mä syön kun mä painoin sillo 34 kiloo. Et se oli aika hulluus. Siin ei menny kauaa ku paras ystävä kuoli ja tappo ittensä ku se oli joutunu psykoosiin ja sil men hommat päin vittuu. Siihe loppu mun taivas. Ja se on ollu sen jälkee selviytymistä. Tänä päivän menee paremmi, pääsin muuttaa sieltä kaks vuotta sit pois. Löysin ihanan miehen joka ei ollu itekkää hyväs hapessa. Ruvettii menee sillä eteenpäin et nyt pistetää asiat kuntoon ja ollaa kahes vuodes päästy pitemmälle ku vittu ikinä.
Nyt mä oon korvaushoidossa johon mä pääsin hetki sitte. Mun mies on ite ollu 11v korvaus hoidossa. Mul oli 4v eka koira ja sit oli myös kaks kissaa jotka sitte meni pois kun mul meni psyyke. Mul on ollu aina paljo jyrsiöitä ja kaneja. Ei oo uskaltanu ottaa koiraa. Oon aina halunnu oikeen koiran ja pääsin tavoitteesee et sain oman koiran, joka on koulutettu. Ite ihmettelen et mä oon edellee elossa. Mä oon helvetin vahva ja toivon et kaikki ois vahvoi. Mä oon asunu monessa eri kerrostalossa, mut ne ei onnistunu. En jotenki osaa asuu kerrostalossa. Mul oli hirvee paniikki häiriö ja heikko psyyke ja siihen ei auttanu muuku hyvä ja toimiva arki. Aivot lähtee kasautuu takasin. Se meijän uus kämppä on solu ja siel asuu paljon muita. Pitää oppia tavallisia juttuja ja mun pitää haastaa itteeni ja mennä haastaviin tilanteisii. Pidän piirtämisestä ja haluais tuoda taiteen kautta julki huumemaailman tarinoita.
Huumemaailman huumori kantaa pitkälle. Persoonaltaan oon mielikuvituksellinen. Korvaushoidon aloitus on parempi vaihtoehto, kun suoraan lopetus, sillä se luo päivälleni raamit. Peruskoulunkin sain juuri ja juuri käytyä. Nyt on hetki menny hyvin ja tavoitteena mennä lappiin ens vuonna. Korvaushoito aloitettiin itte asiassa sillee et menin matalan kynnyksen terveyskeskukseen, selvitettiin eka vähä mun historiaa, ja mun piti alkaa antaa seuloja viikottain. Kesällä imotettii eteenpäin lääkärille ja sitte pääsin Töölöö oprilleaan ja sitte otettii osastolle kuntouttavalle puolelle. Tosi outoo et nyt ku alko viikko sitte ku ongelma mikä ollu viimiset 10 v nii katos ja mul ei oo kiire juuri mihkää.Polkuun tulin tuttujen kautta. Eka käynti hieman hämärän peitossa. Vakaa turva ja luotettavia ja normaaleja ihmisiä kun täällä ei painosteta eikä tääl tarvii mitenää selviytyä vaan saa olla ja saa terapiaa ja rankoista asioista pääsee puhuu. Käytösongelmia ilmenee kotona, ja tarviin siihe apua, ja himas mulla on aika neurootinen luonne. Ihanaa kun on rakkaita jotka auttaa saamaan asioista kiinni ja ei hylkää riidan tullessa. Mitä hyvää oon kasvattanu mun tietoutta ja tiedän mihin mä kykenen ja muiden varat ja mä tiiä sen et jossain asioissa mä oon pysäyttämätön. Antanu kyl laajan näkemysen ja kokemuksen jotka on tehny vahvaks, ettei järky pienemmistä jutuista paitsi toki jos itsestä puhuu.
Olipa kerran...
...mä kävelin tästä ohi ja katoin et, mikä paikka tää on, ja kävelin sisään. Tästä on ollu paljonki apua asuntoasioissa, työasioissa, ihan sosiaalisesti monellakin eri tavalla hyötyä. Tää on tosi tarpeellinen, koska tääl keravalla ei mun käsittääkseni oo aikasemmin ollu tällästä mestaa. Tää on hieno juttu et on tällänen paikka saatu tänne.
Mä oon käyny ihan peruskoulun, ja mulla oli aika hurja nuoruus. Siihen liittyy kaikkia ongelmia, päihteitä ja muuta. Ponnistin aika pohjalta, tein kyllä aika paljon duunia nuorempana, koska faijalla oli pari firmaa. Vuoden mä olin jopa vartijanakin ja yhessä vaiheessa kävin logistiikka-alan koulun. Kihloissa ehin olemaan pari vuotta, mut kihlattu menehtyi, siitä on jo kauan aikaa. Pääsin kymmenvuotta sitten korvaushoitoon ja nyt on ollu aika tasasta menoa.
Päihteet tuli tota kun mua ylä-asteella kiusattiin ja mä en ollu hirveen suosittu. Se piti sitten ottaa takasin kun murrosikä tuli, ja rupesin käymään hirveesti tollasissa konemusabileissä ja tommoisissa noin. Siihen kulttuurin uppouduin sitten enemmänkin ja sielt tuli niitä päihteitä mukana. Vietin sit semmosen, noin oisko viis kuus vuotta vähän hurjempaa elämää ja siitä jäi sitten sellasia pahoja tapoja. Aika hirveen ponnistelun jälkeen pääsin sit korvaushoitoon, mihin tääl suomessa on äärettömän vaikee päästä.
Mulla on ollu aina aika hyvä perheen tuki, et mulla on vanhemmat aina hyvät ja sit on ollu mummia ja pappaa auttamassa harrastuksissa ja muissa. Ei mulla sielt puolelta mitään ongelmia oo ollu. Faijalla oli ne kaks firmaa, tietenki ollu sieltä puoleltakin sellasta, että fatsi on ollu menestyjä ja tollee. Harvemmi se menee perheessä silleen et jos vanhemmat menestyy hyvin et lapsikin menestyis. Mutta kyl mä pidän paljon yhteyttä vanhempiin, se on hyvä juttu vaikka oonki jo vanhempi.
Tulevaisuudessa haluun rauhaa ja silleen elämään omavarasesti ja sitten toteuttaa erilaisii haaveita, harrastuksia ja käymään töissä. Täyttää arki niiku normaaleilla asioilla, ei tässä enää haluu sellasta elämää kun nuoruudessa oli.
Mä oon käyny ihan peruskoulun, ja mulla oli aika hurja nuoruus. Siihen liittyy kaikkia ongelmia, päihteitä ja muuta. Ponnistin aika pohjalta, tein kyllä aika paljon duunia nuorempana, koska faijalla oli pari firmaa. Vuoden mä olin jopa vartijanakin ja yhessä vaiheessa kävin logistiikka-alan koulun. Kihloissa ehin olemaan pari vuotta, mut kihlattu menehtyi, siitä on jo kauan aikaa. Pääsin kymmenvuotta sitten korvaushoitoon ja nyt on ollu aika tasasta menoa.
Päihteet tuli tota kun mua ylä-asteella kiusattiin ja mä en ollu hirveen suosittu. Se piti sitten ottaa takasin kun murrosikä tuli, ja rupesin käymään hirveesti tollasissa konemusabileissä ja tommoisissa noin. Siihen kulttuurin uppouduin sitten enemmänkin ja sielt tuli niitä päihteitä mukana. Vietin sit semmosen, noin oisko viis kuus vuotta vähän hurjempaa elämää ja siitä jäi sitten sellasia pahoja tapoja. Aika hirveen ponnistelun jälkeen pääsin sit korvaushoitoon, mihin tääl suomessa on äärettömän vaikee päästä.
Mulla on ollu aina aika hyvä perheen tuki, et mulla on vanhemmat aina hyvät ja sit on ollu mummia ja pappaa auttamassa harrastuksissa ja muissa. Ei mulla sielt puolelta mitään ongelmia oo ollu. Faijalla oli ne kaks firmaa, tietenki ollu sieltä puoleltakin sellasta, että fatsi on ollu menestyjä ja tollee. Harvemmi se menee perheessä silleen et jos vanhemmat menestyy hyvin et lapsikin menestyis. Mutta kyl mä pidän paljon yhteyttä vanhempiin, se on hyvä juttu vaikka oonki jo vanhempi.
Tulevaisuudessa haluun rauhaa ja silleen elämään omavarasesti ja sitten toteuttaa erilaisii haaveita, harrastuksia ja käymään töissä. Täyttää arki niiku normaaleilla asioilla, ei tässä enää haluu sellasta elämää kun nuoruudessa oli.
Olipa kerran...
...mä olin Helluntaiseurakunnan ruokajaossa ja siellä sanottiin, että Polussa on tarjolla siskonmakkarakeittoa klo 13 eteenpäin. Mä tulin sit tänne siskonmakkarakeitolle ja jätin ruoat hakematta ruokajonosta, koska mun mielestä ruokaa ei tartteis jonottaa. Musta se on alentavaa laittaa ihmiset jonottamaan ruokaa. No mä oon siellä aikanaan käynyt ja saanu talouteni parannettua, kun sain sieltä ruoat ja perheeni syötettyä niistä. Se ei enää innosta yhtään. Sit tulin tänne makkarakeitolle ja kuulin et tää ei ookkaa mikään nuorten päihdepysäkki enää, tää onkin tämmönen olohuone. Kivempi täällä istua kuin kotona. Ja täällä on muita ihmisiä, vaikka eivät mitään sydänystäviä oo. Ainakin olo on parempi, täällä saa vaan olla. Ei sun tarvii esittää mitään, ei sun tarvii olla mitään. Ei sun tarvii apuu täältä pyytää, mut jos sä pyydät niin sua autetaan. Nyt mä oon paljon pirteemmässä kunnossa kuin kesällä. Nyt mä pystyn tekemään asioita, kun en mä sillo pystynyt tekee yhtään mitään. Mä vaan istuin ja kuuntelin enkä mä tiennyt mistä se johtuu. Mä en oo kertonu asioitani täällä, et enemmän mä oon ollut täällä ja kuunnellut muita. Täällä on saanu olla hiljaa eikä oo tarvinnu kenellekkään avautuu jos ei haluu, mut on kuitenkin ollu paikka mihin tulla. Kiitos kuitenkin henkilökunnalle et ne on olemassa.
Meidän perheessä ei oo koskaan autettu ketään, saatikka mä olisin saanu vanhemmilta apua. Ei kuulu meidän toimintatapoihin. Mun äiti on sitä mieltä, että musta ei oo kenellekkään heistä mitään hyötyä eikä musta oo mihinkää. Tavallaan mä en oo ikinä kelvannut hänelle ja minun tekemiseni ei koskaan kelpaa hänelle, koska hänellä on se poika jonka on saanut ja hän hoitaa hänen asiansa. Ei hän yksinkertaisesti tarvitse mua enkä mä tarvitse häntä. Mut turvallinen lapsuus ollut ja tietyllä tavalla oon kristillisen kasvatuksen saanut. Mä oon lapsena saanu selkään ja mua on lyöty kaikin mahdollisin tavoin niin mä oon uhmaantunu siitä paljon. Mitä enemmän mua lyödään, sitä enemmän mä sisuunnun. Ja sit kun mä en oo suostunu tottelemaan niin siitä tuli selkään joka kerta. Ja huomasin sen työelämässä, et kun mut haukuttiin pystyyn niin mä sisuunnun siitä eli tavallaan mut on kasvatettu sillä pelolla ja lyömisellä ja kaikella tämmösillä ihmeellisillä jutuilla.
Mä olen tehnyt työnantajan kanssa sopimuksen, että mä lopetan työsuhteeni, sen takia, koska en halua jäädä sinne. Sairastuin töissä enkä mä tiennyt mikä mua vaivaa eikä työterveyslääkäri pystyny sitä tietämään, joten mulle alotettiin masennuslääkitys, joka vei mut niin huonoon kuntoon et siitä ei ollut mitään hyötyä vaikka kuutta eri lääkettä kokeiltiin. No sit selvis et se on uniapnea. Keskivaikee masennus myös diagnosoitu, mut mä en kyllä usko nyt siihen. Jos se uniapnea olis selvinnyt ajoissa, mä olisin varmaan edelleen samassa työssä, mut en mä voinut tietää mikä mua vaivaa. Ja on se sit kiva, kun työsuhde loppui siihen nii ei mun tarvii enää töihin mennä. Nyt mä oon niinku toisen kansan sakkii. Tän yhteiskunnan byrokratia, kilpailu ja markkinatalous vaatii sen, että ihmiset pudotetaan kärryiltä ja ne saa ite löytää minne löytää. Mä olisin tuol junan alla, jos tätä Polkua ei olis. Mä en oo tehnyt mitään väärää. Mä oon ikäni tehny töitä ja nyt mua ei enää tässä yhteiskunnassa tarvita, se on kiva huomata. Pitäs vaan saada vanhat traumat purettua ja löytää uusia juttuja.
Mulla ei oo mitään alkoholiongelmaa tai vastaavaa et ehkä mä oon vaan tämmönen ”kylä hullu” tai muuten vaan ”hullu”. Tai en mä mikää hullu oo laajemassa merkityksessä, ei mun tarvii ainakaa olla mitään semmosta mitä mä en oo. Mä oon alkanu maalailla ja kokeilee uusia juttuja, niinku luovaa puolta. Mä kans pelaan puhelimella, mut sitäkään mä en pystyny kesällä tekemään. Elokuvia mä oo kans kattonu. Kirjastosta saa DVD:itä ilmseks ja puhelimesta pystyy kattoo TV ohjelmia. Jos mä en alkoholia nauti nii mä oon löytänyt kaikki muut keinot päästä arjesta pois.
Nyt mä oon kuntoutumassa takas työelämään ja uravalmennuksessa. Me käydään läpi sitä mihin mä tuun jatkossa menemään, työkokeiluun tai sitten opintoja. Mä haluun ite valita mitä haluan tehä ja mitä mä kykenen tekee, enkä mä välttämättä pysty tekee ees viittä päivää töitä viikossa. Jos kolmee päivää olis viikossa töissä ja siitä sais rahaa niin se ois jo jotakin. Ja omalle alalle mä oon kuntoutumassa. Vaikka oon ollu kotona ja sairaspäivärahalla niin oon pystynyt seuraamaan alaa ja oppimaan sellasia aioita mitä en ois voinu työelämässä oppia. Niin saanu tavallaan sitä kautta sitä vahvuutta ja tietoa millä vois palata takasin.
Minähän itse olen syyllinen tähän tilanteeseen, et ei tästä voi ketään muuta syyttää. Se on hyvä huomata et kun menee hyvin ja niin kauan kun menee hyvin niin kannattaa tajuta et sitten kun terveys menee niin sit se menee ja siinä voi mennä kaikki. Se olisi hemmetin helppoo munkin ratkee ryyppäämää tai käyttää jotain aineita. Mä pyysin lääkäriltä kannabista, mut en mä saanu. Se kuulemma auttais ja piristäis. Saan mä ne hankittuu tuolta kaduilta äkkiä, jos mä haluun. Mut en mä sit vaan haluu. Jostain syystä mua ei vaan kiinnosta. Mä haluun jotain muuta. Mut rahalla on helpompi ostaa kaikennäkösiä asioita, mut ne mitkä on tärkeitä niin niitä ei saa rahalla. Se onkin hyvä juttu. Ja olis kiva tietää et olis hyväksytty, kun ei mua tarvita täällä mihinkään niin miks mä täällä oisin.
Meidän perheessä ei oo koskaan autettu ketään, saatikka mä olisin saanu vanhemmilta apua. Ei kuulu meidän toimintatapoihin. Mun äiti on sitä mieltä, että musta ei oo kenellekkään heistä mitään hyötyä eikä musta oo mihinkää. Tavallaan mä en oo ikinä kelvannut hänelle ja minun tekemiseni ei koskaan kelpaa hänelle, koska hänellä on se poika jonka on saanut ja hän hoitaa hänen asiansa. Ei hän yksinkertaisesti tarvitse mua enkä mä tarvitse häntä. Mut turvallinen lapsuus ollut ja tietyllä tavalla oon kristillisen kasvatuksen saanut. Mä oon lapsena saanu selkään ja mua on lyöty kaikin mahdollisin tavoin niin mä oon uhmaantunu siitä paljon. Mitä enemmän mua lyödään, sitä enemmän mä sisuunnun. Ja sit kun mä en oo suostunu tottelemaan niin siitä tuli selkään joka kerta. Ja huomasin sen työelämässä, et kun mut haukuttiin pystyyn niin mä sisuunnun siitä eli tavallaan mut on kasvatettu sillä pelolla ja lyömisellä ja kaikella tämmösillä ihmeellisillä jutuilla.
Mä olen tehnyt työnantajan kanssa sopimuksen, että mä lopetan työsuhteeni, sen takia, koska en halua jäädä sinne. Sairastuin töissä enkä mä tiennyt mikä mua vaivaa eikä työterveyslääkäri pystyny sitä tietämään, joten mulle alotettiin masennuslääkitys, joka vei mut niin huonoon kuntoon et siitä ei ollut mitään hyötyä vaikka kuutta eri lääkettä kokeiltiin. No sit selvis et se on uniapnea. Keskivaikee masennus myös diagnosoitu, mut mä en kyllä usko nyt siihen. Jos se uniapnea olis selvinnyt ajoissa, mä olisin varmaan edelleen samassa työssä, mut en mä voinut tietää mikä mua vaivaa. Ja on se sit kiva, kun työsuhde loppui siihen nii ei mun tarvii enää töihin mennä. Nyt mä oon niinku toisen kansan sakkii. Tän yhteiskunnan byrokratia, kilpailu ja markkinatalous vaatii sen, että ihmiset pudotetaan kärryiltä ja ne saa ite löytää minne löytää. Mä olisin tuol junan alla, jos tätä Polkua ei olis. Mä en oo tehnyt mitään väärää. Mä oon ikäni tehny töitä ja nyt mua ei enää tässä yhteiskunnassa tarvita, se on kiva huomata. Pitäs vaan saada vanhat traumat purettua ja löytää uusia juttuja.
Mulla ei oo mitään alkoholiongelmaa tai vastaavaa et ehkä mä oon vaan tämmönen ”kylä hullu” tai muuten vaan ”hullu”. Tai en mä mikää hullu oo laajemassa merkityksessä, ei mun tarvii ainakaa olla mitään semmosta mitä mä en oo. Mä oon alkanu maalailla ja kokeilee uusia juttuja, niinku luovaa puolta. Mä kans pelaan puhelimella, mut sitäkään mä en pystyny kesällä tekemään. Elokuvia mä oo kans kattonu. Kirjastosta saa DVD:itä ilmseks ja puhelimesta pystyy kattoo TV ohjelmia. Jos mä en alkoholia nauti nii mä oon löytänyt kaikki muut keinot päästä arjesta pois.
Nyt mä oon kuntoutumassa takas työelämään ja uravalmennuksessa. Me käydään läpi sitä mihin mä tuun jatkossa menemään, työkokeiluun tai sitten opintoja. Mä haluun ite valita mitä haluan tehä ja mitä mä kykenen tekee, enkä mä välttämättä pysty tekee ees viittä päivää töitä viikossa. Jos kolmee päivää olis viikossa töissä ja siitä sais rahaa niin se ois jo jotakin. Ja omalle alalle mä oon kuntoutumassa. Vaikka oon ollu kotona ja sairaspäivärahalla niin oon pystynyt seuraamaan alaa ja oppimaan sellasia aioita mitä en ois voinu työelämässä oppia. Niin saanu tavallaan sitä kautta sitä vahvuutta ja tietoa millä vois palata takasin.
Minähän itse olen syyllinen tähän tilanteeseen, et ei tästä voi ketään muuta syyttää. Se on hyvä huomata et kun menee hyvin ja niin kauan kun menee hyvin niin kannattaa tajuta et sitten kun terveys menee niin sit se menee ja siinä voi mennä kaikki. Se olisi hemmetin helppoo munkin ratkee ryyppäämää tai käyttää jotain aineita. Mä pyysin lääkäriltä kannabista, mut en mä saanu. Se kuulemma auttais ja piristäis. Saan mä ne hankittuu tuolta kaduilta äkkiä, jos mä haluun. Mut en mä sit vaan haluu. Jostain syystä mua ei vaan kiinnosta. Mä haluun jotain muuta. Mut rahalla on helpompi ostaa kaikennäkösiä asioita, mut ne mitkä on tärkeitä niin niitä ei saa rahalla. Se onkin hyvä juttu. Ja olis kiva tietää et olis hyväksytty, kun ei mua tarvita täällä mihinkään niin miks mä täällä oisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)